Tämä blogi kuvaa minun ja meidän ihan tavallista elämää.
Minä vien ja O vikisee, se on meidän tapamme olla. Yleensä yhteiselomme soljuu rauhallisesti ja onnellisesti, molemmat tietävät paikkansa maailmassa. Useimmiten olemme ihan kotioloissa, välillä käymme viettämässä aikaa bileissä, baarissa, mökillä ja aivan arkisilla asioilla. O tietää, miten minä haluan hänen olevan ja jos se välillä vahingossa unohtuukin, minulla on keinoni virkistää muistiaan.
Blogipäivitysten lopussa on kommenttiosio
Kommentit ja kysymykset ovat tervetulleita. Kommentointia voi tehdä rekisteröityneenä Disqusiin, kirjautumalla sosiaalisen median kautta (Facebook, Twitter, Google) tai anonyymina. Viimeiseksi mainittu keino on käytössä, kun ruksii kohdan "Kommentoin mieluummin vieraana". Tarvitaan vain nimimerkki ja jokin omassa käytössä oleva sähköpostiosoite. Sähköpostiosoite ei näy muille sivustolla käyville.
O makasi paikoillaan, koko sen aamupäivän, alasti, häkkilaatikkoonsa kytkettynä. Tavallisina arkipäivinä, kun minulla on töitä, annan O:n yleensä liikkua hyvinkin vapaasti kotonamme. Joskin kahlittuna, muttei paikoilleen. Tänään oli kuitenkin erilainen päivä. Se oli alkanut täysin sopimattomalla huseerauksella O:n puolelta ja siitä johtuen minun...
Tänään oli O:n paikallaanolopäivä. Minusta tuntui heti aamusta alkaen sille, että tänään tarvitaan vähän napakampaa toimintaa. O venkoili tavallista enemmän aamutoimissaan ja tuntui melkein sille että se olisi viivytellyt tahallaan? Aamutakin tuomisessa kesti ja minun villasukkieni laittokin oli jotenkin ihmeellisen vaikea työ. O jopa jätti kerran...
Edellinen juttu jäi vähän kesken, tuli muita kiireitä. Mihinkäs minä jäinkään? Ainiin. O:n muistuttamiseen. O oli unohtanut tulla ajoissa minua vastaan, kun palasin työmatkaltani. Pidin sitä sen verran huolestuttavana kurin lipsumisena, että ajattelin muistutuksen olevan paikoillaan.
Kävelimme kohti kotia, minä ja O. Minä askeleen edellä, muuten kuin kuka tahansa. Paitsi ehkä sen osalta, mitä tapahtuu kun kotiovi sulkeutuu.