Vastaus lukittu

"Haluatko varmasti?"  "Haluan." 

Niin helposti se kävi. Ei tarvittu pitkiä neuvotteluita.

Tänään löysin itseni muistelemasta suhteemme alkuaikoja. Miten kaikki liukui niin helposti paikoilleen. Kuin luonnonvoima; minä olen kukkulan kuningatar ja O nauttii valtaistuimeni juurella olostaan.

Ja sopii kyllä nauttiakin. Siihen paikkaan ei nimittäin ihan helpolla pääse. O on etuoikeutetussa asemassa ja olen hyvilläni siitä, että se vaikuttaa myös ymmärtävän olevansa. Ja arvostaa saamaansa ainutlaatuista paikkaa maailmassani.

Olin ollut pitkän aikaa yksinäni, ennen O:n kohtaamista. Mikään tai kukaan ei ollut riittävän hyvää, minä en syttynyt kellekään. Yrittäjiä kyllä riitti. Liiveihin uimareita. Karkkiostoksilla olevia. Liian lipeviä, liian itsekeskeisiä, liian vaativia ja rasittavia tapauksia. Tapauksia jotka luulivat olevansa niin uniikkeja lumihiutaleita "taitoineen". Rumimpia sai todella potkia pois, kuten ilmaus kuuluu. Uh.

Kunnes tapasin O:n.

O oli (ja on edelleen) upea näky. Kaunis katsella. Miehekäs ja samalla tyylikäs. Hillitty, charmikas. Karhea ja itsetietoinen. Päällepäin ei ilmeisesti erotu, mikä dynamiikka pinnan alla vallitsee, sillä useimmat meidät ohimennen tapaavat henkilöt tuntuvat olettavan O:n olevan se, joka meillä sanelee kaapin paikan. O huomaa tämän joskus ja tuntuu hetkellisesti itsekin kuvittelevan niin. Tällöin joudun häntä asiainlaidasta hiukan muistuttamaan. Mutta onneksi harvoin eikä koskaan muitten nähden. Meille kahdelle on selvää, että minun tahtoni on laki ja sitä O noudattaa. Orjallisesti. Aina se ei ehkä ole mukavaa eikä helppoa, mutta se on pieni hinta siitä, mitä hän sillä saa.

Olla minun.

O on luovuttanut kaiken päätösvallan minulle ja minä käytän sitä (ja häntä) kuten parhaaksi näen. Ja minähän näen. Näen, että O:lle on hyväksi olla pysyvästi kahlittu ja lukittu. O on samaa mieltä. Tietysti. O on vapaa lähtemään milloin haluaa, tietysti. Mutta minä en halua että hän lähtee ja tietysti tällöin O:kaan ei halua. Koska minun sanani on laki.