Vangittu mieli?

Vain muutos on pysyvää, niinhän se on. Olen huomannut muutoksen itsessäni, vähitellen. Lyhyesti sanottuna; olen yhä kiinnostuneempi O:n rajoittamisesta kuin rankaisemisesta. En koskaan ole ollut mikään kummoinen sadisti tai alistava nöyryyttäjä. Mutta mitä pidempään olen O:ta hallinnut, sitä enemmän huomaan nauttivani O:n rajoittamisesta ja tietynkaltaisesta ehdottomuudesta, "kohteen" avuttomuudesta. Tiukat kotisäännöt ovat vähitellen muuttumassa tiukaksi kiinnittämiseksi. Kiinnittämisen tarpeeksi suorastaan. Mitä avuttomampi O on, sitä enemmän minua kihelmöi. Voin tehdä hänelle mitä haluan...

Ja monien tätä lukevien pettymykseksi en halua tehdä hänelle nöyryyttäviä tai kivuliaita asioita, vaan lähinnä hyvää ja hellää. Kaikki asiat eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti O.n mieleen tai mieluista, mutta välillä on tehtävä asioita hänen omaksi parhaakseen, vaikkei hän sitä juuri sillä hetkellä ehkä ymmärräkään. Esimerkiksi pääharness hupun päällä voi tuntua vähän tukalalta, mutta se on minun keinoni varmistaa, että hän pysyy varmasti paikoillaan hoitotoimenpiteitten aikana, Se on hänen omaksi turvakseen ja useimmiten O sen ymmärtääkin ja hyväksyy kiinnitykset ilman venkoiluja. Ja joskus taas ei... voihan huokaus. Silloin pitää vähän vääntää ja muistuttaa, mutta onneksi aika harvoin.

O:n mieli (ja keho) tuntuvat olevan luodut vangitsemiseen. Usein hän suorastaan rentoutuu, kun ryhdyn kiinnittämään häntä paikoilleen. Jonkinlainen zen-tila, ajattelen.. Se on kiehtovaa seurattavaa. On myös hyvin onnellista kierähtää hänen viereensä makaamaan ja kun silitän kahlittua kehoaan, hän suorastaan hyrisee nautinnosta..

O on pikkuhiljaa muuttumassa orjasta vangiksi, mikä tuottaa minulle suurta mielihyvää. Olen ryhtynyt asian tiimoilta myös ihan käytännön järjestelyihin. Tämän lisäksi, O ulkoilee yhä enemmän (ja mahdollisesti myös näkyvämmin) kahlittuna. Tämän aiheen tiimoilta olen avaamassa uutta kuvasivustoa, linkki löytyy täältä. 

Tämän blogin kuva on uudeltavuodelta, meillä oli aika ihanaa... <3