Totuus on tarua ihmeellisempää?

Lueskelen aina silloin tällöin erinäisiä tarinoita internetin ihmeellisissä syövereissä. Aihepiirin (bdsm, bondage) tiimoilta etsivä löytää jos jonkinlaista materiaalia. On extremetarinoita, (miesnäkökulmasta kuvailtuja)  "dominatrixeja" joka lähtöön , fetissiunelmia ja tositarinoita. Kaikkea löytyy... 

Oma pulmani on kuitenkin vähemmistöön kuuluminen. Vähemmistön (kinkyt) vähemmistö (dominoiva nainen). Seksuaalisuudeltani olen aivan perushetero, mutta muut preferenssit poikkeavatkin sitten valtavirrasta niin, että on oikeasti vaikeaa löytää itseä ja omaa silmää miellyttävää materiaalia. Sellaista, jossa on vahva naishahmo, mutta ei olisi "latexi-tissi-domina". Mieshahmo, joka ei olisi surkimus. Bondagea, jonka tähtäin ei ole orgasmien hinkkaamisessa, kummallekaan osapuolelle. Vaan tiukkaakin tiukempaa rajoittamista, kahlintaa ja kiinnittämistä. Hankalia asentoja, antautumista ja hallintaa . Nahkaa ja rautaa, ei narujen kanssa nypläystä. Ja silloin harvoin kun löydän, talletan kuva-aarteeni ja tekstilöytöni ja jaan niitä itse edelleen, jotta ehkä joku muukin kaltaiseni voisi niistä nauttia.

Usein törmään myös jos jonkinlaisiin vankeusfantasioihin. Fantasiat ovat tietysti sinänsä ihana asia ja voivat tuoda paljon iloa elämään, mutta. Melkein kaikissa stooreissa on omasta näkökulmastani katsottuna seikkoja, jotka usein estävät oman nautiskeluni niitten parissa. Vangitsemistarinat tähtäävät usein siihen, että henkilö kiinnitetään tai rajoitetaan tai erotetaan muuten erilleen muista ihmisistä. Äärimmäisinä esimerkkeinä henkilö, joka muumioidaan ja jätetään vähitellen hiipumaan kuoliaaksi bondageunelmaansa. Tai vangitaan loppuelämäksi, eristyksiin, yksin. En tajua niitten viehätystä. Kuka haluaisi tuollaista? Ymmärrän oman rajoittuneisuuteni, enkä ehkä osaa fantasioida "oikein", mutta jotenkin ajattelisi että jotain pohjaa niillä fantasioillakin on tosielämässä. Kun itselle nämä asiat ovat osa ihan tavallista, omaa elämää, niin ei ehkä ymmärrä täysin wonderland-meininkiä. Että miksi kukaan haluaisi jäädä yksin onanoimaan ajatuksissaan, kun tarjolla on niin paljon enemmänkin... 

Lisäksi olen itse ilmiselvä demiseksuaali: en kiihotu toisesta ihmisestä, ellei minulla ole hänen kanssaan kiintymyssuhdetta. Tämä ominaisuus ehkä rajoittaa myös eläytymiskykyäni tarinoihin ja fantasioihin?

 
Lukiessani fantasia"kirjallisuutta", törmään usein myös muihin mieleni rajoitteisiin. Yksi merkittävimmistä on se, että otan turvallisuusasiat hyvin vakavasti. Henkilö kahlitaan ja sijoitetaan sarkofagiin, jätetään yksin selliinsä, ovi lukitaan. Mahtavaa vai mitä? No, ei minusta. Ryhdyn heti miettimään, että entä jos rajoitetulle ihmiselle tulee jokin oikea hätä? Nielaisee gagin aiheuttamaa kuolaa väärään kurkkuun, alkaa yskittää? Äkillinen kipu rinnassa? Ahdistus, jota ei osattu ennakoida? Liian tuskallinen suonenveto? Tiukimmissakin tilanteissa tulee olla selvät sävelet sille, jos jokin asia meneekin ns. vihkoon. Vaikka kuinka olisi tottunut gagin käyttäjä tai rutinoitunut ruumissäkissä olija, niin aina voi tapahtua jotain odottamatonta. Ja näin hallitsevan näkökulmasta; vastuu on minulla. Enkä saisi värinöitä itselleni tilanteessa, jossa en voisi olla täysin varma vangittuni turvallisuudesta.

Ja se täysin yksin jättäminen. Mikä juttu? Vaikka itse saankin kiksejä rajoittamisesta ja vankini pitelystä, en ole koskaan käsittänyt tätä lopullista yksinjäämisen toivetta bondagetarinoissa. En ymmärrä henkilöä, joka olisi seksuaalisen tyydytyksen takia valmis luopumaan läheisistä ihmissuhteista, rakkaussuhteista, aidosta hellyydensaamisesta ja antamisesta, velvollisuuksistaan omia läheisiään kohtaan. Elämästä maailmassa. Edes fantasiatasolla. Että fetissi ylittää kaipuun olla aidosti toisen ihmisen kanssa. Yksin eristettynä elämisen ajatus, vaikka kuinka olisi ihanissa kahleissa koko ikänsä, on minusta enemmänkin puistattava kuin haluttava ajatus. 

Sen ymmärrän hyvin, että henkilö saattaa haluta viettää aikaa hiljaa omassa bondagekuplassaan. Niinhän minun O:nikin tekee. Hän saattaa olla tuntikausia kytkettynä paikoilleen ja olla yksin omien ajatustensa kanssa. Tai nukkua. Hän rentoutuu usein niin täysin ollessaan kiinnitettynä, että huomaan hänen torkahtaneen niille sijoilleen. Rinnassa läikähtää lämpimästi, kun on saanut toiselle niin hyvän olon. O on rajoitettuna rauhassa itsekseen, mutta ei koskaan täysin yksin. Minä olen aina lähistöllä ja kuulen kyllä, jos hän tarvitsisi apua. Käyn katsomassa häntä säännöllisesti, niin turvallisuuden kuin oman mielihyvänikin takia. Ja kosketuksen tärkeyden. En heti keksi parempaa tunnetta kuin se, kun tulen O:n luo, joka on jo jonkinaikaa ollut ns. oman onnensa nojassa aistirajoitettuna ja tiukasti paikallaan ja kosken häneen. Se reaktio, mikä tulee keveimmästäkin hipaisuista tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Koko ihminen värähtää minun kosketuksestani, päästää ynähdyksiä, jotka ovat täynnä kaipuuta, minua kohtaan. Rajoitettua, mutta sitäkin intensiivisempää ilmaisua siitä, miten hän nauttii minun läsnäolostani. Se tiukka ihmispaketti koettaa kaikin keinoin saada minut ymmärtämään, että se janoaa kosketustani. Sillä hetkellä olen koko maailma. Se on melko voittamaton tunne. Voin tehdä mitä vain.

 
Mutta mitä iloa minulla olisi rajoittaa ihmistä, jonka kanssa en voisi olla aidossa kanssakäymisessä, koskettaa, rakastaa ja tulla itse rakastetuksi? Sitä en tajua, edes fantasiatasolla.

Mikään ei ole ihanampaa, kuin käydä illalla toisen viereen nukkumaan, ottaa hänen kaulapannassaan olevasta hihnasta kiinni ja nukahtaa pitäen rakastaan lusikassa, käsi- ja jalkarautojensa hiljaa kilahdellessa, hakiessa sopivaa uniasentoa? Se on rakkautta. Ja se on bondagea josta itse nautin, voidessani pidellä toista lähelläni. Rajoitettuna, turvassa, omanani. Onneksi minun ei tarvitse vain fantasioida asiasta, vaan voin toteuttaa sitä halutessani joka ilta.

Totuus tarua ihmeellisempää? 

Ainakin ihanampaa.